Takana ensimmäinen tunti Hulevesien hallinta -kurssia. Sydämessä selvä pisto jo siitä, miten onnekas olen ollut. Saanut kaiken mistä olen haaveillut eikä haaveilulleni näy loppua. Listat siitä, mitä haluan saada, kuin myös lista siität, mistä pitäisi luopua, jatkuvat jatkumistaan.
Yhteen lauseeseen tuntuu mahtuvan mainiosti niin toiveet puhtaasta luonnosta kuin uusista vaatteista ja tuotteista, downshiftauksesta ja matkustelusta.
Kuka on valmis luopumaan saavutetusta elintasosta ja palaamaan askel askeleelta kohti esi-isiemme elämäntyyliä - metsistä keräilyä, sähkötöntä vapaa-aikaa ja kemikaalittomampaa muotia?
Kuinka paljosta minun olisi luovuttava? Kärsiikö elämäni laatu, jos luovun jostain, mistä on oikeasti hyötyä ilmastonmuutoksen pysäyttämiselle? Onko enää mitään tehtävissä?
Hämmentävää on huomata, kuinka nopeasti maapallo on saatu nykyihmisten ansiosta voimaan huonommin kuin koskaan. Ei se ole oikeastaan hämmentävää, vaan pikemminkin järkyttävää. Kauheammaksi faktan tekee se tosiasia, että olen itse mukana näissä tuhojoukoissa. Ja lapseni myös.
Miten mahtava ajankohta pitää kurssia hulevesistä! Omalla kotipihallani taistelen luonnonvoimia vastaan kolaamalla päivittäin lunta, lunta ja lunta. Joka päivä niin erilaista - välillä kevyttä kuin pumpuli, välillä painavampaa kuin lyijy. Ja sisältö kuitenkin pääpiirteittäin sitä yhtä ja samaa - vettä, H20. Joka naapurilla on sama ongelma: Minne kasata tuo taivaanlahja? Ja miten käy keväällä? Tulviiko joka paikka? Vai selviämmekö tänäkin vuonna yhtä helpolla kuin viime keväänä? 2010 lumet katosivat parissa viikossa, vaikka talvi näyttikin runsaslumiselta.
Entä miten sulamisvedet vaikuttavat pohjavesiin ja järviin? Tulviiko myös hyvinvointiyhteiskuntamme viemäriverkosto? Miten käy puhdistusprosesseille, kun niihin sotketaan mukaan kylmää sulamisvettä?
Miten voin itse vaikuttaa omalla tontillani hulevesien kiertokulkuun? Ja mikä on tekojeni vaikutus suuremmassa mittapuussa?
Ajatukset ovat vielä tässä vaiheessa kurssia kovin jäsentymättömiä, mutta eiköhän se siitä...
